OLAVIN LUONA

Paulotetaan kalaverkkoa keittiössä yhdessä. Meditatiivista.

"Toin sulle oman liinan, ylä- ja alapaulat ja kävyn. Tää lähti siitä, kun en kestäny sitä, kun isä dissas ja mitätöi mua ja mun veljee, et pistä amatöörit asialle niin näin käy. Ku tuuli paino ja sen ison paatin ankkuri sotkeentui nostettaessa verkkoon ja se verkko meni rikki, kun se ankkuri piti puukolla ratkoo siitä irti. Se oli mun isän ainokaisia verkkoja. Ja isä riemastu, et saatana teille mitään voi antaa. Otin sen pussiin ja pussin mun matkaan ja marssin kirjastoon ja opettelin paulottamaan itse verkon. Korjasin sen rikki menneen verkon isälle. Siinä oli vahvasti näyttämisen halu, että kyllä mä osaan. Ja sisuuntuminen.

Sit oli sellanen vanhakantanen poppa-ukko. Isä sano, että sillä on sellanen taito, että se osaa tehdä mitä vaa. Et pitää olla varuillaan. Tää poppa-ukko opetti sen varsinaisen paulottamissysteemin. Se oli vähä jotenki pelottavaaki olla sen opissa.

No se aiheutti sen, että minä ja mun kaveri innostuttiin paulottamisesta ja sitä kautta kalastuksesta sitte myös. Alettiin kysellä oppia meidän iseiltä. Kalastuksesta. Eli se lähensi paljon meitä omiin isiimme, mutta myös syvensi meidän kaverusten välistä ystävyyttä. Ja sikshän ne kato halus olla mun kanssa, että mulla oli niin helvetin hyvät verkot. Sen jälkeen hurahdin siihen ja se vaikutti kaikkeen. Siitähän tuli addiktio. Myin niitä kalastuskaupoille ja sain palkaksi kalastusvälineitä.

Nykyisin en enää sitä tee. Se jäi. Tuli muuta. Aika aikaansa... Mutta nyt tää tuli taas. Oon kaivannu tätä välillä, koska täähän on niin meditatiivista. En ole siirtänyt tätä oppia eteenpäin. Ei ole omia lapsia.

Saat opetella. Opetan tän sulle. Sit mennään ja lasketaan sun verkko veteen kesällä."