Miksi halusin käsitellä tätä pedagogisena presentaationani erillisten pedagogisten opintojeni päätteeksi? Koska ilman tätä esitystä en olisi saanut kipinää itselleni hakeutua opiskelemaan opettajuutta: Olimme keikalla eräässä vankilakoulussa. Ovella vastassa ollut ohjaaja sanoi tämän olevan loppusijoituspaikka; Täältä lähdetään joko linnaan tai kuollaan. Jännitimme ehkä enemmän kuin koskaan mitä esityksestä tulisi. Ja esitys oli yksi parhaimmista. Nuoret olivat mukana esityksessä ja osallistuivat esityksen osallistaviin osuuksiin innokkaasti. Loppukeskustelun koittaessa istuin hetken hiljaa ja tuijotin heitä ja sanoin: "Normikouluissa me ollaan pistetty nuorisolaiset viittaamalla vastaamaan kysymyksiin, mutta teille en rupea sitä tekemään, mä nään että jokainen teistä tietää tästä aiheesta perstuntumalla yhtä paljon kuin minä ja enemmänkin. Että tässä pitäs olla nyt semmonen purkukeskustelu." "No voidaanhan me jutella!" sanoi yksi isoimmista jäbistä ja sen jälkeen puhuttiin tunti kaikkien kanssa. Ja mulle nousi vahvana tunne, että ei näistä fiksuista nuorista kukaan ollut mikään menetetty tapaus. Tarvittaisiin vaan joku opettaja ja ohjaaja, jolla olisi aikaa paneutua heidän elämäänsä. Joku "Captain, oh captain"? Ja jollei joku muu, niin voisin se olla vaikka minä?