Anna Rouhu

Anna Rouhu TeM / Master of Arts (Theatre and Drama)

Valosuunnittelija, Teatteripedagogi /             Lighting Designer, Theatre pedagogue

Anna Rouhu opiskeli valosuunnittelua Teatterikorkeakoulussa valmistuen Teatteritaiteen maisteriksi vuonna 2009 ja pedagogisen pätevyyden hän sai vuonna 2018. Tällä hetkellä hän työskentelee freelance valosuunnittelijana niin Suomessa kuin ulkomailla kaikentyyppisten esittävien taiteiden parissa oopperasta performanssiin sekä toimii teatteripedagogina.

Anna Rouhu studied lighting design at the Theatre Academy of Finland (Teatterikorkeakoulu) completing her Masters Degree in May 2009 and finished her pedagogical qualification studies at 2018. At the moment she is working as freelance lighting designer both in Finland and internationally. Her works consist all forms of performing arts from live art to opera. She also does work as a theatre pedagogue.

Kolme reittiä

- Pedagogiset kävelyt



Esittely

Kävelin ja keskustelin taiteesta ja pedagogiikasta kolmen itseäni kiinnostavan taidepedagogin kanssa:

Marjo Eskonen, kuvataideopettajani Savonlinnan Taidelukiosta. Jäi keväällä 2018 eläkkeelle ja teki pitkän uran Taidelukiossa. On vaikuttanut suuresti omaan taiteelliseen ajatteluuni sekä hänen opastuksessaan opin perusasiat kuvataiteista ja taidehistoriasta.

Kastehelmi Korpijaakko, valokuvataiteilija, taidekasvattaja ja vanha ystäväni. Minua kiinnosti, miten hän opettaa oppilailleen valokuvauksen suhdetta valoon.

Eero-Tapio Vuori, ohjaajantyön lehtori Teatterikorkeakoulussa sekä teatteriohjaaja. Olemme työskennelleet yhdessä kolmessa produktiossa viimeisen kymmenen vuoden aikana ja neljäs on työn alla tällä hetkellä. Olin kiinnostunut tietämään hänen näkemyksistään miten opettaa teatterin visuaalisen puolen hahmottumista oppilailleen.

Minulla oli muutamia kysymyksiä valmiiksi mietittynä, mutta muuten keskustelu sai kulkea omia polkujaan. Otin valokuvia kävelyreittimme varrelta. Nauhoitin ja litteroin keskustelut, joita muokkasin hieman kielellisesti sujuvampaan muotoon.

For my pedagogical walks I choose to walk and discuss with three interesting art pedagogues about art and pedagogy:

Marjo Eskonen made a long career at the Savonlinna Senior Secondary School of Arts and Music. She had great influence on my artistic thinking when I was student there and I learned most of the basic visual art technics under her guidance and gained my basic knowledge about art history.

Kashelmi Korpijaakko is a young and upcoming photographer who also teaches photography. I discussed with her about her views about light and how to teach her students to sense light.

Eero -Tapio Vuori is full-time lecturer in degree programme of directing at the Theatre Academy of University of Arts Helsinki. I have worked with him several times during the past ten years and I know him as a very visual director so I wanted to know how he brings this out in his pedagogy.

I had some questions prepared to guide the discussion but I also let there be certain improvised flow in it. I recorded our discussions and later on transcribed them with little bit of editing. I also took some photos along the way.


Kävely: Kastehelmi Korpijaakko

Kastehelmi Korpijaakko on helsinkiläinen kuvataiteilija, jonka työskentely nojautuu valokuvaan ja tilallisiin teoskokonaisuuksiin. Teoksissaan hän keskittyy etsimään visuaalisia vasteita ja mietiskelyn tiloja muuttuvaan maailmantilanteeseen liittyville ristiriitaisille tunteille ja eettiselle painolastille. Korpijaakon teoksia on nähty yksityis- ja yhteisnäyttelyissä Suomessa ja kansainvälisesti. Hänen viimeisin yksityisnäyttelynsä Raskas Huoleton oli esillä Galleria Hippolytessa (2016) sekä Valokuvakeskus PERI:ssä Turussa (2017). Korpijaakko valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta keväällä 2018 ja hänellä on myös maisterintutkinto taidekasvatuksesta. 

Anna: Se mistä haluaisin keskustella sun kanssa on, että opetat valokuvausta tällä hetkellä sen lisäksi, että olet itse valokuvaaja niin miten sä opetat sun opiskelijoita havaitsemaan valoa vai opetatko ollenkaan?

Kastehelmi: Joo. Kyllä se kulkee siellä toiminnassa mukana ja se on tärkeä osa. Mulla on aina tietynlainen ambivalenssi suhde siihen kuinka paljon opetan teknistä puolta. Mua kiinnostaa enemmän opettaa ilmaisua ja tekninen puoli on vähemmällä mun prioriteeteissä. Mutta toisaalta se tekninen puoli tukee sitä, että ne voi tehdä niistä kuvista sellaisia kuin ne haluaa. Mutta ehkä se liittyy enemmän rakennettuun kuvaan ja studiotyöskentelyyn minkä kautta mä herkistän niitä sille valolle.

Anna: Sun mielestä siis valon havaitseminen on enemmän valokuvauksen teknistä puolta kuin taiteellista?

Kastehelmi: Noh, se liittyy siihen tekniikkaan ja helposti se on sitä, mitä käsitellään siinä alussa, kun käydään läpi perusjuttuja, että ne osaa käyttää kameraa ja sommittelu. Se valo on siinä osana. Nytkin mulla on yksi omakuva-tehtävä, jossa mä oon tehtävänannossa purkanut auki, että mitä kaikkia valintoja sä voit tehdä liittyen siihen mitä sä haluat sillä kuvalla kertoa. Siinä kohtaa mä puran auki millainen valo siinä kuvassa voi olla. Puran auki puheessa ja tehtävänannossa, mitä kaikkia valintoja sä voit tehdä, mitkä siihen liittyy ja sisältyy kuvausprosessiin. Siinä kohtaa puran auki niitä mahdollisia valotilanteita. Nyt kun mulla oli yksi lyhyempi työpaja, mikä käsitteli ilmastonmuutosta ja me lähdettiin kuvaamaan tunteita mitkä siihen liittyy. Siinä kohtaa mä annoin niille adjektiiveja, jotka ne kokee, että liittyy niihin tunteisiin mitä niillä on tähän ilmiöön. Mulla oli adjektiivilista ja yksi oli pelkästään erilaisia valotilanteita. Yritys purkaa auki valotilanteita ja mihin tunteisiin ne voisi liittyä.

Anna: Sä siis koet, että valo on enemmän mukana studiokuvauksessa kuin esimerkiksi ulkona tapahtuvassa kuvauksessa?

Kastehelmi: Kyllä se on ulkonakin, mutta mä koen, että se studio on ensimmäinen askel, koska siinä on helpompi hallitusti havainnoida miten ne pienet muutokset (valossa) vaikuttaa. Mä koen, että se toimii sellaisena herkistäjänä sille asialle. Koska ulkona kuvatessa on niin paljon muitakin asioita mihin sun on pakko kiinnittää huomiota niin studiossa on tavallaan parempi simulointi mahdollisuus hyvinkin pienten muutosten vaikutuksesta. Kyllä se alkuherkistyminen tapahtuu enemmän siellä studion puolella. Mä koen, että se näkyy, että on tehty sitä studiohommaa niin niissä ulkona otetuissa kuvissa näkyy myös valoon liittyvä herkistyminen.

 

Anna: Miten tärkeä valo on sinulle itsellesi valokuvaajana? Kun sä otat itse valokuvia - miten paljon sä mietit tai havainnoit sitä?

Kastehelmi: Mä esimerkiksi kuvaan aika paljon luonnonvalolla ja salamalla hyvin vähän niin sitten kyllä se on tosi tärkee. Mä oon ehkä enemmän omassa työskentelyssä sellaisen tasaisen valon ystävä, että ei oo mitään sellaista dramaattista valo - varjo meininkii vaan aika sellaista toteavaa. Se on vähän sellaista peruskauraa vähän niinkuin värit maalarille.

Anna: No olisko susta nyt esimerkiksi hyvä valaistus olosuhde täällä missä me kävellään?

Kastehelmi: Riippuu vähän mitä lähtisi kuvaamaan. Jos vaikka kuvaisi ihmisestä muotokuvan niin tälläinen tasainen pilvipouta on armollinen ja hyvä - ei tuu mitään outoja varjoja nenän alle tai niin edespäin. Tässä olis nyt vähän tälläistä suomalaista arkiromantiikkaa, jolla on oma paikkansa tälläisellä toteavan tasaisen valon meiningillä kyllä.

Anna: No onhan tää marraskuun harmaa niinku aika tälläinen klassinen... naurua

Kastehelmi: Kyllä tää ehkä on niinku mulle ihan sopiva, mutta jos pitäisi kuvata sellainen todella huumaavan hehkeä hääkuva jostain pariskunnasta se voisi olla pieni haaste.

Anna: Mutta eikö toisaalta nykyään kaikilla tollaisilla kuvankäsittelyohjelmilla tälläiseen marraskuun harmaaseen saada lisättyä se tarvittava hehku ja loisto?

Kastehelmi: Joo no kyllä se on totta, että aika paljon pystyy sitten tavallaan tekemään jälkikäteen, mutta ei siihen kuitenkaan kannata loppuun saakka luottaa. Kyllä se on aika herkillä oltava siinä itse kuvaustilanteessa, että se materiaali on sellaista kuin haluaa. Kyllä sen kokee karvaasti, jos ajattelee, että mä sitten jälkeenpäin säädän. Kyllä se aina tulee parempi lopputulos, jos sen on tehnyt mahdollisimman hyvin siinä kuvausvaiheessa.

Jutustelua aiheen ohi joutsenista. 

Anna: Ja takaisin aiheeseen. Sä oot siis tehnyt viime aikoina tehnyt myös jonkin verran teatterivalokuvausta? Miten sä sitä lähtisit opettamaan? Mikä sulla olisi siinä se lähestymistapa?

Kastehelmi: Mä oon yhden teatterivalokuvauskurssin käynyt, mikä oli sellainen aika käytännönläheinen. Lähinnä niinku vaan tehtiin ja siinä korostui lähinnä se prosessi, että on tärkeää mitä on kuvaamassa eli sellainen sisällöllinen - on käynyt ne keskustelut ja tutustunut siihen näytelmään. Ehkä käynyt katsomassa läpärin ennenkuin kuvaa, jotta tietää mitä ne on ne kuvat mitä sieltä pitää poimia. Mitkä ne on ne tärkeät kohdat tai millaiseen kuvaan voi saada sen esityksen kiteytettyä. Se kiteyttäminen on aina se haaste - jos pitää muutamalla kuvalla tai lehteen menee se yksi kuva niin miten sen saa siihen kiteytettyä.

Anna: Se on musta maailman raivostuttavinta, kun joskus kuvaajat eivät tule katsomaan läpäriä etukäteen ja sitten ne tulee viisi minuuttia ennen läpäriä kysymään, että kuinkas pimee tää nyt sitten on?

Kastehelmi: Niin niin

Anna: Sitten sitä on, että noh on tämä osittain, hetkittäin on pimeitä kohtia ja on hyvin valoisia kohtia, että enpäs nyt tiedä mitä vastaisin. Tai sitten se kuvaa sen läpärin ja tulee sen jälkeen sitten sanomaan, että tää oli nyt niin pimeä, etten mä tiedä sainko mä mitään näistä kuvista irti. Joka on todella sitten sellaista, että noh olisit tullut katsomaan tämän kerran läpi niin olisit voinut jotenkin valmistautua tähän asiaan. Tyyliin ottamalla jalustan mukaan. Käsittääkseni, jos on hyvin pimeä näytelmä niin jos sulla on jalusta mukana niin sulla on jotain toivoa saada edes jotain kuvia aikaseksi.

Kastehelmi: Joo ja tänä päivänä se on aika paljon siitä kalustosta kiinni, että kuinka paljon sitä kameraa uskaltaa herkistää ja kuinka pimeässä pystyy kuvaamaan. Kyllä se Tainaron oli mulle haaste, koska siinä oli tosi pimeät valot. Siinä oli paljonkin haasteita, mutta siinä prosessissa oli kiva se keskusteluyhteys sen ohjaajan kanssa ja siellä oli näkemystä siitä minkä tyyppinen kuva voisi toimia. Oli aikaa tehdä sellaisia kuvia, että lavastettiin.

Anna: Just meinasin kysyä, että feikkaisitteko te sitten jotain? Eli siis lisäsitte kuvaamista varten valoa?

Kastehelmi: Joo ja jotain kuvia otettiin varta vasten pressikuviksi niin ne ei ole faktisesti juuri sitä mitä siinä näytelmässä tapahtuu vaan siinä on ikäänkuin yritetty kiteyttää jotakin siitä esityksestä.

Anna: Oliko sillä sun teatterivalokuvauksen kurssilla siis kaikki opiskelijat valokuvaajia?

Kastehelmi: Niin siis tää oli kurssi mitä mä itse kävin.

Anna: Aa siis mitä sä itse kävit. Tuli vaan tässä yhtäkkiä mieleen, olisi tosi hyvä olla sellainen kurssi, johon osallistuisi valokuvaajien lisäksi teatterin markkinointihenkilökuntaa, ohjaajia, valosuunnittelijoita... koska se on itse asiassa monesti aika monen tekijän summa milloin se kuvaaja tulee paikalle, mitä se kuvaa ja kaikki tämmöiset asiat, että ehkä jos olisi ihmisillä vähän enemmän tietoa ja näkemystä niin ei olisi niin paljon sellaista hakuammuntaa siinä asiassa.

Kastehelmi: Joo sen mä oon oppinut, että ne on superkiireisiä prosesseja ja se on tietenkin luonnollisesti tuolla alalla, että kaikki tiivistyy siihen pariin vikaan viikkoon ennen ensi-iltaa.

Anna: Niin monesti voi olla niin, että ei ole läpimenoa ennenkuin tyyliin pari päivää ennen ensi-iltaa niin onhan se tietenkin sen kuvaajan vaikea tulla mitään katsomaan.

Kastehelmi: Ja markkinoinnin näkökulma on tietenkin tosi haastava myös. Nytkin pitäisi ensi viikolla ottaa yhdet promokuvat näytelmään, joka on tavallaan vielä harjoitusvaiheessa ja tulee ensi-iltaan vasta maaliskuussa . Sitten pitäisi tietää mitä siihen kuvaan halutaan. Siinä on pari näyttelijää, joille tää on tosi intiimi proggis ja mun pitäisi kuvittaa jotain, missä mä vain vierailen siinä prosessissa ja niille se on jotain mitä ne pyörittää tosi paljon. Sitten niillä voi olla jotain visuaalisia mielikuvia, mutta se on sellaista ilmassa leijuvaa.

Anna: Mutta jos sä kävelet jonkun teatterin ohi niin katseletko millaisia promokuvia on eri näytelmistä?

Kastehelmi: Tottakai. Mitä enemmän tekee niin sitä enemmän on hereillä siihen millaisia kuvia tuolla on. Toisaalta sitä aina miettii, että siellä on hienoja kuvia, mutta aika paljon tuo teatterikuvan maailma on vielä on aika geneeristä tai ei ehkä hirveästi oteta riskejä. Ja toisaalta siinä on ne lainalaisuudet, kun kuitenkin siellä pitää olla se ihmishahmo tai näyttelijän kuva, vaikka näytelmä olisi kuinka posthumanistinen.

Anna: Niin

Kastehelmi: Se on kyllä mielenkiintoista, kun on tuttuja valosuunnittelijoita niin se valo on suunniteltu elementti, jolla on tietty viesti ja se on tarkkaa mietitty. Niin kuinka väkivaltaista se on sitten kuvata jotain promokuvia, joissa se valo on keinotekoisesti nostettu tai se ei vaan ole se sama minkä se suunnittelija on miettinyt vaan se on vaan rakennettu sitä kuvaa varten.

Anna: Mutta se on se karu totuus, että niitä tasoja pitää nostaa kameralle suhteessa ihmissilmään niin se on niinkun noh siinä pitää sitten valosuunnittelijan miettiä miten mä saan sen oman visioni tässä vielä näkymään myös. Jossain jutuissa on tehty niin, että kuvausvetoon on laitettu etuvalot liulle ja niitä tasoja on nostettu. Sitä kautta on saatu myös sitä yleisvaloa, joka nostaa myös kaikkea muuta esiin tai ehkä etu - ja takavalot ollut liu'lla ja niitä on molempia nostettu 10 - 20% ylös, jotta on saatu edes jonkinlaiset valokuvat, jos se on ollut tosi pimeä proggis. Tai voi olla ongelma myös se, että sitä valoa on liian paljon tai tiedän, että paremmalta näyttää, jos siellä taustalla on jotain eikä vain hahmo pimeässä, mutta se on tietenkin tyylilaji kysymys.

Keskustelu kulttuurisaunasta.

Kastehelmi: Toi oli kyllä musta hyvä idea toi yhteiskurssi.

Anna: Nauraa. Pitääkö meidän ruveta ideoimaan sitä?

Kastehelmi: Tavallaan onko sitä mahdollista tehdä sitä promokuvaus asiaa vaikka onko se kuvauksen laji, mikä säilyy staattisena ja onhan siihen tavallaan tullut mukaan kaikki teaserit ja muut erilaiset kuvan muodot. Jotenkin itseäni kiinnostaisi, jos siinä rikottaisiin niitä perinteisiä tapoja lähestyä valokuvaa suhteessa markkinointiin. Nykyään tuntuu, että siinä on sellaista väljyyttä.

Anna: Myyvä kuva ja varsinkin noissa pienemmissä kaupungeissa niissä promokuvissa on tietty klangi, joka voi tietenkin sellaisessa retromielessä olla ihan hieno.

Kastehelmi: Niin kyllä siinä on jotain tosi sympaattista siinä perusmeiningissä. Ei nyt kaiken tarvitse olla jotain superkokeilevaa tai jotain sellaista.

Anna: Sitten vielä se esimerkiksi kuten tämä Kansallisteatterin Romeo ja Julia, jossa ne kaikki promokuvat perustu siihen, että se Julia on se tietty näyttelijä ja sitten se vaihtui. Niin se toinen vaihtoehto on sitten se, että se kuva on niin epämääräisen abstrakti, että siitä voi tulla vaikka mitä...

Kastehelmi: niin niin

Keskustelua Annan seuraavan ensi-illan promokuvista. 

Kastehelmi: Se on musta aika kiehtovaa ehkä just tälleen kun se on aika yksinäistä se kuvaajan työ, varsinkin taidevalokuvauksen kontekstissa niin teatterikuvauksen hyvä puoli on se, että pääsee hetkeksi osaksi jotain työryhmää ja pääsee yhdessä miettimään niitä juttuja.

Anna: Se on kyllä totta, että teatteri on kyllä harvinaisen sosiaalinen taidemuoto.

Kastehelmi: Mä koen, että mä opin niistä keskusteluista kuvaajana tosi paljon. Musta tuntuu, että teatterialan ihmiset on tosi hyviä perustelemaan ja puhumaan auki ajatuksiaan. Neuvottelemaan ja purkamaan sanoiksi sitä mitä ne ajattelee tai mitä kohti ne on haluaisi olla menossa. Ja niitä käsitteitä on. Sitä on selkeästi tehty ja harjoiteltu paljon, mutta sitten tuolla kuvan tekemisen puolella ihmiset eivät tee sitä niin paljon ja sit ei vaan niinku ole sellaista sanastoa ja niitä tapoja yhdessä miettiä niitä asioita. Ollaan vähän noviisempia siinä niin se on ollut hirveän opettavaista niinku olla mukana niissä prosesseissa.

Anna: Mulle toi on itsestäänselvyys ja en ole koskaan edes ajatellut sitä noin.

Kastehelmi: Niin

Anna: Koska se on se piiri missä mä koko ajan olen niin en ole kiinnittänyt huomiota siihen, että tuo on varmaan täysin totta.

Kastehelmi: Tuo on osa sitä ammattitaitoa mikä kertyy tavallaan se, että oppii puhumaan asioista niin, ettei kaikki mee ihan jumiin. Siitähän siinä on kyse. Pitää säilyä sellainen positiivinen tunnelma säilyy.

Anna: Tai noh ainakin yritys on, että positiivinen tunnelma säilyy... ei se kyllä aina ihan säily.

Kastehelmi: Toinen on se, että kestää sitä, että suunnitelmat voi muuttua ja joutuu hylkäämään jonkun oman idean.

Anna: Mä luulin, että sä sanot, että kestää sitä, että ihmiset puhuu ihan sikana. Naurua

Kastehelmi: Se on myös toinen.. se on iso haaste. Ja tälleen kun tulee matalalla energialla sisään niin huomaa, että jos mä haluun tässä saada jotain läpi niin mulla täytyy olla vähän erilaista staminaa.

Anna: Totta. Naurua. Tuo on kyllä aika hyvä havainto. Pitää olla aika erilainen, jotta saa äänensä kuuluviin. Mikä hemmetin installaatio täällä on?

Kastehelmi: Selkeästi joku yhteisötaideympäristö. Klassikko hanskat.

Anna: Pitäisikö lopettaa tähän?


Kävely: Marjo Eskonen

Kuvataideopettaja TaM, Taideteollinen korkeakoulu Helsinki 2003.

Marjo Eskonen on valmistunut kuvataideopettajaksi vuonna 1981. Hän uudistin vanhan tutkinnon maisteritutkinnoksi 2003. Ensimmäiset vuodet hän opetti Kerimäen yläasteella ja lukiossa. Savonlinnan Taidelukiossa hän on opettanut vuodesta 1986 ja jäi eläkkeelle 2018. Tämän lisäksi on pitänyt kursseja kansalaisopistossa ja Joensuun yliopiston Savonlinnan kampuksella. On osallistunut paikallisen taideyhdistyksen Ars Novan toimintaan ja pitänyt muutamia yksityisnäyttelyjä.

Pohjustan keskustelua kertomalla mistä keskustelin Kastehelmen kanssa ja kerron toiveeni, että Marjon kanssa keskustelisimme laajemmin taidepedagogiikasta. Pohdimme miksi helpompi kävellä ja keskustella. Marjo viittaa Platoniin. Miten kävelyn aikana nähdyt asiat voivat stimuloida keskustelua.

Anna: Muistan kuinka olin kerran harjoittelemassa dreijaamista ja pohdiskelin samalla, että pitäisikö mennä opiskelemaan taidehistoriaa tai jotain taideainetta lukion jälkeen. Muistan, että kysyit multa "entä kolmas vaihtoehto, jos menisit opettamaan?"

Marjo: okei..

Anna: Mä muistan tämän elävästi ja muistan tilanteen täysin elävästi sekä oman mielipiteeni "opettamaan EI ikinä"... Ei missään tapauksessa...

Marjo: Tuohan on monen pedagogin nuoruuden lausunto, että opettajaksi en. Naurahdus ... Minustako.. ei. Naurua ... Mutta sitten sitä yhtäkkiä huomaa olevansa opettaja ja jopa ihan tyytyväisenä. Puhutaanko lisää susta vai yleensä?

Anna: Yleensä, mutta muistan vaan tämmöisen keskustelun

Marjo: Mä en muista, mutta se ehkä kuuluu myös tähän opettajuuteen, että tulee sanoneeksi hirveän paljon asioita ja sitten juuri tulee tälläisia kommentteja yks kaks, että sä sanoit silloin näin ja sitten on ihan hämmentynyt, että onko todella sanonut noin? Uskon kyllä, että sinulle sanoin niin. Selvästi oli oikein hyvä ehdotus.

Anna: Vain kaksikymmentä vuotta etuajassa

Marjo: Se on kato jäänyt muhimaan. 

Anna: Miten olet itse loppujen lopuksi päätynyt opettamaan?

Marjo: Tää on ihan tavallinen tarina. Että mä olen ollut kiinnostunut taiteesta ja taideopiskelusta ja ollut sitä mieltä, että musta ei ikinä tule taiteilijaa, koska en ole tarpeeksi hyvä.

Anna: Eli oli siis ihan oma päätös?

Marjo: Niin. Eikä kukaan sanonut, että mitä jos sä rupeaisit opiskelemaan taidetta. Mun isä ja äiti olivat ammatiltaan ihan kaikkea muuta. Mutta sitten ajauduin mukaan sellaiseen porukkaan heti kirjoitusten jälkeen, joka opiskeli silloisessa Taideteollisessa Korkeakoulussa ja sain heistä kipinän. Mä olin kyllä kiinnostunut kuvataiteista jo lukioaikana ja muutenkin. Sitten mä ajattelin, että se opettajanhomma on ihan jees, että siinä saa yhdistettyä porvarillisen järkevän työn ja saa olla taiteen kanssa tekemisissä. Se oli kyllä ihan hieno oivallus, koska sitähän se on. On taiteen äärellä koko ajan. Oli mulla kaikkia muitakin suunnitelmia, mutta tähän mä sitten lopulta päädyin.

Anna: Oliko sun koulu arabiassa?

Marjo: Siis mun lukio?

Anna: Eiku siis Taideteollinen?

Marjo: Ei se oli silloin Ateneumissa.

Anna: Aa se on vielä silloin ollut siellä?

Marjo: Ja Kuortaneenkadulla oli jotain kuvanveistoa ja sellaista ja muistaakseni graafinen suunnittelu, mutta ainakin keramiikka ja taidekasvatus oli vielä Ateneumissa.

Anna: Oliko ne silloin vielä nykyisen Kuvataideakatemian alla?

Marjo: Ei. Ne oli kaksi erillistä koulua, mutta molemmat oli Ateneumin katon alla. Sehän oli alunperin suunnitelmakin, että sinne tulee taidekouluja yhdessä museon kanssa. Akatemia oli toisessa siivessä ja Taideteollinen vai oliko se taideteollisuusopisto sitä ennen ja sitten se muuttui yliopistoksi tai siis korkeakouluksi, mutta korkeanasteen koulutukseksi eiku korkeimman asteen... miten se nyt sanotaan? Naurua.. No joka tapauksessa Ateneumissa oli kaksi koulua rinnakkain.

Anna: Nythän taidekasvatus ilmeisesti haluaisi siirtyä Aalto-yliopistosta Taideyliopiston alle?

Marjo: Siitä mä en tiedä. Asiasta on kyllä ollut aikanaan puhetta, mutta tämän hetkistä tilannetta en tiedä. Se olisi kyllä luontevampaa koska Aalto-yliopisto suuntautuu niin voimakkaasti eri alueisiin.

Anna: Ja Taideyliopistoon tulossa yhteiset pedagogiset opinnot, joka tarkoittaa sitä, että Kuvataideakatemian ihmiset voi mennä opiskelemaan (taide)pedagogiikka, jonka jälkeen herää kysymys mikä on näiden koulutuslinjan ero?

Marjo: Joo suhde ja ero.

Anna: Tavallaan olisi loogista, jos taidekasvattajat olisivat Kuvataideakatemiassa. Niin olisi loogista, että jos sä teet sun maisterintutkinnon maalaustaiteesta ja teet siihen päälle pedagogiset opinnot niin sitten sulla voisi olla yhteisiä opintoja niiden taidekasvattajien kanssa tai siis Sibeliusakatemiassahan on vähän näin, että vaikka sä opiskelisit sellon soittoa niin sä voit siinä samalla tehdä ne pedagogiset opinnot suoraan. Niin susta tulee samalla myös sellonsoiton opettaja.

Marjo: Niin taidekasvatuksen tutkinto mahdollistaa tai pätevöittää yläkoulun ja lukion opettajaksi eli yleissivistävän koulutukseen. Ja myös yliopistotasolle. Periaatteessa se on korkeakoulututkinto, jolla voi hakea vaikka ministeriöön. Sitä on pätevä tosi moneen paikkaan, mitä mä en silloin aikoinaan ollenkaan tajunnut. Mutta se, että on yleispedagogi niin pitää hallita aika paljon eri asioita, jos sä opiskelet maalausta ja siihen pedagogiset opinnot päälle niin siinä saattaa jäädä paljon olennaista opiskelematta. Kuvataideopettajan tutkinto on tosi laaja-alainen.

Anna: Meidänhän pätevyys on varhaiskasvatuksesta yliopistoon.

Marjo: Niin sellainen tiivistetyssä tahdissa käyty kaikki läpi.

Anna: Itse asiassa ainut koulutusaste mihin ollaan jotenkin edes puututtu on yliopisto. Meidän piti tehdä tutkielma sen takia, että osaamme jatkossa ohjata tutkimuksen tekemistä. Tai tämän näen yhdeksi isoksi syyksi miksi meidän piti tehdä seminaarityö. Että hallitsemme tieteellisen tutkimuksen. Ei kyllä ainakaan hirveästi ole ollut mitään varhaiskasvatukseen liittyvää.

Marjo: Se on kyllä erilaista taidekasvatuksen opinnoissa. Minun aikana varhaiskasvatus oli mukana peruskoulun ja lukion taidekasvatuksen ohella. Nyt mä siis puhun omasta kokemuksesta ja mun opinnoista on hieman aikaa... mutta luulisin sen olevan jotakuinkin samantyyppistä nykyään. Käydään eri kuvataiteen osa-alueita läpi ja tehdään itse mielellään paljon. Että pääsee tekemisen makuun ja pystyy käsittämään millaisia prosesseja eri ilmaisumuodoissa on. Sen lisäksi toki on teoreettisia opintoja.

Anna: Mikä on sun lempi tekniikka?

Marjo: No mä oon pitänyt tosi paljon maalaamisesta, mutta tekniikkana perinteiset piirtämiset, kuvitus ja sarjakuvat ovat alkaneet nyt mua kiinnostaa. Tarinan kertominen. Yhdessä vaiheessa mä olin tosi innostunut keramiikasta ja sitten mä oon aina innostunut siitä mitä mä opetan tai mikä kurssi on meneillään, että mä oon ollut sillai hajalla koko ajan, että mikä se mun juttu nyt olisi. Eniten olen kuitenkin käyttänyt aikaa maalaamiseen.

Anna: Nimenomaan öljyvärimaalaus?

Marjo: Enemmänkin tekniikkana on ollut akryyli, vesi- ja peitevärit ja sitten värikynät. Sellaista sekatekniikkaa, joo. Tussia..., kuvia. Ihan selkeästi kuvia. Ei ihan mitään esittävää, mutta sellaisia tunnelatauksia.. nauraa .. terapiaa. Terapiateoksia.

Anna: Määrittele tyylilajisi?

Marjo: Kyllä ne pysyy esittävän rajalla...sen verran säkin olet nähnyt.

Anna: Mähän omistankin yhden.

Lyhyt keskustelu omistamani maalauksen olinpaikasta ja koosta sekä siitä johtuvasta kuljetushaasteesta.

Marjo: No niin siis kuvataideopettajana mä oon aika tyypillinen siinä, että haluaisin tehdä elokuvia tai animaatioita ja olisin halunnut olla keraamikko ja muotoilija tai kaikkea mitä opetan. Ja lopulta tilat, välineet ja kyky on riittänyt piirtämiseen ja maalaamiseen

Anna: Mitä sä kuvittelet nyt eläkepäivillä tekeväsi. Alatko kehittämään jotain noista taidoista, mitä ei ole aikaisemmin ollut aikaa kehittää?

Marjo: Joo! Erityisen ihanaa ja todella ihanaa on piirtää lasten kanssa. Mä toteutan mun mummouttani silleen, että otan värikynät ja paperit esiin ja rupean piirtämään. Lapset kerääntyy siihen mun ympärille ja alkavat myös piirtää tai...noh mun pedagogiikka on siinä, että kun ne sanoo "piirrä hirviö" mä piirrän hirviön ja kohta on viisi samanlaista hirviötä pöydällä. Naurua

Anna: Kuulostaa tutulta. Mä oon joutunut piirtämään aika paljon autoja.

Marjo: Se on hauskaa.

Anna: Mä oon yrittänyt opettaa poikaani piirtämään autoja, mutta sillä on niin korkea itsekritiikka, että se aina musertuu kun se ei osaa niin hyvin kuin minä.

Marjo: Joo toi on se hankala juttu noiden pienten kanssa, kun ne helposti väittää ettei ne osaa, mutta yleensä kun ne vähän siinä imitoi niin ne irtoaa omiin ilmaisuihinsa.

Anna: Mulla on sellainen olo, että se piirtää ja maalaa paljon vapautuneemmin päiväkodissa kuin mun kanssa.

Marjo. Niin joo.. naurua Noh tämä oli pieni sivujuonne tulevaisuudensuunnitelmissani, mutta olen huomannut, että mä nautin värikynillä piirtämisestä todella paljon. Koulussa tein työkirjoja, mitä sä ootkin nähnyt. Tein aina niihin aiheeseen liittyvän kuvan maalaten ja värikynillä värittäen. Ja kirjoitin kurssiin liittyvien tehtävien ohjeet.

Senkaltaista kuvituksellista ilmaisua olen nyt jatkanut ja oon oikeasti ruvennut rakentamaan tarinaa ja harjoittelemaan sarjakuvien piirtämistä. Saa nähdä.

Anna: Mutta sitten sä sanoit, että sua kiinnostaa elokuva niin ootko aatellut jotain animaatio-kurssia tai ?

Marjo: En... en mä usko. Nauraa never say never...

Anna: Niin jos te muutatte Helsinkiin niin siellähän on tarjolla vaikka mitä.

Marjo: Helsingissä on liikaa kaikkea. .. Joo kunhan mä pääsen siihen sarjakuvan, piirtämisen ja tarinan alkuun ja selvitän tän oman elämäni muuten niin ... kyllä suunnitelmia riittää.

Anna: Voit tulla mun valokurssille.

Marjo: Ehdottomasti. Kaikille kursseille ja sekotan pääni taas uudestaan. Enkä keskity.

Naurua

Keskustelu telkkarin ääressä istumisen väsyttävyydestä ja siitä, että olin unohtanut ottaa ohjailevat kysymykset mukaan. Huomaamme keskustelun soljuvan vapaammin.

Marjo: Täytyykö sun kysyä jotain pedagogiikasta?

Anna: Eh.. Mulla oli jotain, liittyi varmaan siihen minkä muistan ikuisesti. Se viivojen pitää olla järjestyksessä vai mikä se oli.

Marjo: Mikä viivaat pitää olla järjestyksessä? Naurua Ai sen sä oot oppinut.

Anna: Sen minkä sun maisterintyöhönkin päässyt sanomaan.

Marjo: Olenko todella sanonut sellaista.

Anna: Eiku sen mä opin niillä graafisen- ja tilasuunnittelun tunneilla, että viivojen pitää ensin olla suorassa vai järjestykessä että sitten ne voi sotkea tai tehdä epäharmonian.

Marjo: Hieno tulkinta. Ensin pitää olla joku järjestys, joka sitten rikotaan. Pitää olla joku lähtökohta. Ettei heti rikota ja sitten yritetä saada järjestystä. Voihan tietty niinkin päin tehdä.

Anna: Tätä mä nykyään tavallaan noudatan myös omassa opetuksessani. Jos mä meen opettamaan valosuunnittelua niin mä lähden siitä, että pitää osata ne perusteet, jotta niitä voi rikkoa tai näin. Siitä syystä mä oon ollut tosi iloinen kun olen ottanut teatterihistorian tavallaan haltuun tässä tänä syksynä, koska nyt mun on helppo vetää se myös hyvin nopeasti ja sitten tavallaan sitä kautta lähteä opettamaan järjestyksen rikkomista.

Marjo: Niin. Se siinä onkin, että se tekee oman elämän turvalliseksi kun on selkeä peruste mitä opettaa. Jos ajattelee vaikka musiikin opettamista niin ilman nuotteja ei hirveän pitkälle pääse. Niin kyllähän on olemassa visuaaliset merkit, joita käyttämällä saadaan tiettyjä asioita aikaan vaikka väriä tai valoa sekoittamalla. Se millä ilmaisu lähtee liikkeelle on hyvä opettaa ja pidän perusteiden opettamisesta. Ja se on se pohja mistä jokainen lähtee omilleen.

Anna: Musta tuntuu, että sain Taidelukiosta todella hyvän pohjan, koska siellä tosiaan käytiin läpi ne perusasiat läpi. Vaikka se oli kuinka piinallista se hiilipiirtäminen siitä elävästä mallista niin kun sen on käynyt läpi niin siitä saa sen pohjan mitä voi käyttää moneen.

Marjo: Hiilipiirtäminen on tapahtuma. Kun katsot jotain ja annat käden liikkua. Se on kuin tanssia, liikeratojen harjoittelua. Mä lueskelin postmodernia taidepedagogiikan artikkeleita, missä voimakkaasta kyseenalaistettiin formalistista muotoon pohjautuvaa opettamista. Mutta eihän sitä ihan kokonaan voi jättää pois. Mä en pysty ajattelemaan, että vain kommunikoidaan jotenkin jossain. Ehkä nyt yksinkertaistan. Halutaan rikkoa ikivanhaa perinnettä, joka kulkee jossain muodossa vieläkin.

Kuvailen Teatterikorkeakoulussa aikaisemmin jokavuotista Klassikko-kurssia ja miten opetus on muuttunut Teatterikorkeakoulussa vähemmän formalistiseen suuntaan muunmuassa Klassikko-kurssin jäätyä pois. Onko samalla hävinnyt yksi perustyökalu, miten esitys tehdään?

Marjo: Niin jotka on vuosisatoja todettu alku-keskikohta-loppu tarinaksi antiikin Kreikasta lähtien. Heittäydytäänkö vähän ylimieliseksi suhteessa siihen mitä on tehty ja oivallettu.

Lukiossa taas pitäisi oppia keskittymään tekemisen äärelle ja se on hidasta. On tosi hidasta löytää oma ilmaisu ja kehittyä siinä. Joka ei tarkoita sitä, että ei välillä voitaisi hypätä rajojen ulkopuolelle.

Anna: Muistan kyllä omat graafisen ja tilasuunnittelun tunnit, varsinkin aamutunnit, joiden aikana lähinnä join kahvia ja luin seiskapäivää-lehteä.

Marjo: Niin se oli niin hidasta se virittäytyminen. Virittäydyit suureen ponnistukseen.

Anna: Niin tein sitten kaiken viimeisenä yönä ennen kuin ne työt piti palauttaa.

Marjo: Mutta sä teit kuitenkin kaiken.

Anna: Jotenkin ihmeellisesti. Mä en tajua miten mä oon jaksanut.

Marjo: Sä olit niin nuori silloin. Mä oon kyllä sitä mieltä, en tiedä johtuuko se minusta vai mun iästä tai muusta, mutta nyt sellaista kahvinjuontia ei enää hirveästi harrasteta. Nykyään tehdään.

Anna: Mä oon huomannut, että sen jälkeen kun sain lapsia niin työaikana ei ole hirveästi varaa sellaiseen hiippailuun, kuten facebookkiin vaan sitten tekee mitä on tehtävä. Se on ollut hirveän opettavaista, kun on yrittänyt tehdä töitä samaan aikaan kun on ollut lapsi kotona. Kun lapsi mene päiväunille niin sä kaivat läppärin esiin ja käyt raivokkaasti kiinni siihen mitä sun pitää tehdä, kun sä et tiedä onko sulla aikaa tunti vai kaksi vai viisi minuuttia. Siinä pitää saada tehtyä töitä niin paljon kuin mahdollista siinä täysin sattumanvaraisessa ajassa mikä on käytettävissä.

Marjo: Onkohan nuoretkin sitten muuttuneet. Nää mun viimeiset kokemukset viime vuosilta on ollut hämmentäviä. Mulla on ollut jopa sellainen ryhmä, joka on ollut ihan hiljaa ensimmäisen vuoden työskennellen koko ajan. Yleensä tunneila on aika kiivastakin keskustelua. Oli ihana seurata miten oppilaat paneutuivat.

Anna: Tää on ilmeisesti jotain sellaista, että onko niin, että nekin jotka opiskelee taidetta niin se ei ole niille koko elämä jossain mielessä? Miten sen ilmaisisi... kuulin tänään esimerkiksi tälläisestä: opiskelija voi tulla tunnille myöhässä ja kertoa syyksi, että puhelin hajosi ja piti viedä se korjaamoon. Tämä tuntuu ihan käsittämättömältä... eihän sen takia mennä tunnille myöhässä, koska puhelin piti viedä korjaamoon? Sehän on ihan toisarvoinen asia. On havaittavissa sitä, että kouluun kyllä tullaan ja kurssit suoritetaan, mutta siihen ei liity muuta... ei ole intohimoa. Tai myös se ettei kiinnosta edes oman alan työt ellei siitä saa kunnon liksaa. Ja sitten ne vaan tekee sen työn ja ottaa rahan ja sen on sitten siinä. Kaikenmaailman keikkoja ei oteta vastaan, kuten silloin kun oli itse nuori niin otettiin mikä vaan keikka vastaan ja tehtiin.

Marjo: Tuo on ehkä enemmän ammattillista vaihetta. Lukiossahan ei toistaiseksi vielä tarvitse tietää yhtään mitään miksi tulee vaan voi nautiskella yleissivistyksestä. Minun mainitsemani keskittyminen voi liittyä tässä tapauksessa käsillä tekemiseen ja taidelukioon, jossa oppilaat ovat kiinnostuneita taideaineista joka tapauksessa vaikka eivät taiteilijoiksi kaikki haaveilisikaan.

Esimerkiksi tekstaus. Sehän oli sun sukupolvelle enemmän pakollista puurtamista. Nyt se on ihanaa. Nuoret rakastaa sitä yli kaiken. Ehkä siksi, että suurimmaksi osaksi he näppäilevät puhelimiaan ja tietokoneitaan.

Anna: Tekstaamista?

Marjo: Kyllä. Paperille piirrettäviä kirjaimia. Tekstaus on niin konkreettista ja miellyttävää. Just se paperin kanssa työskentely on selvästikin jotain sellaista mitä nuoret tarvii.

Anna: Niin mullakin on usein tilanteita missä puolella opiskelijoista ei ole edes kynää mukana.

Marjo: Ne ei tiedä mitä menettävät. Kynä on hieno väline. Nää on siis mun viimeisten vuosien kokemuksia. Olen onnellinen, että ne jäi viimeisiksi eikä se, että ei oltaisi enää mistään kiinnostuneita vaan päinvastoin. Mutta nämä olivat voimakkaasti suuntautuneita tyyppejä. Mulla ei ole enää kokemusta normikoulusta. Mitä siellä tapahtuu?


Kävely: Eero-Tapio Vuori

Teatteriohjaaja ja ohjaajantyön lehtori, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Vuori on teatteriohjaaja sekä esitys- ja rituaalitaiteilija, joka työskentelee sekä teatterissa että kokeellisten esitysmuotojen parissa. Hänen tavaramerkkinsä ovat teatterin valtavirrasta poikkeavat, uudenlaiseen esityskieleen ja ajatteluun perustuvat teokset kuten Algernon (Kuriton Company 2015) ja Kuolemantauti (Kuriton Company ja Kansallisteatteri 2013). Teatterikorkeakoulun lisäksi Vuori on opettanut ja tehnyt teatteria yli kymmenen vuoden ajan Mosambikissa. 

Anna: Se mikä mua kiinnostaa kysyä on se, että kun sä olet itse niin visuaalinen ohjaaja niin kun sä opetat ohjaaja-opiskelijoita miten sä puhut siitä visuaalisuudesta. Tai miten sä opetat visuaalista ajattelua?

Eki: No tuolla ritualistisessa mä puhun kosmologiasta.

Anna: Kosmologiasta?

Eki: Niin, että jokainen esitys tavallaan kantaa tekijänsä kosmologiaa ja siitä kannattaa olla tietoinen. Sitten kun rakentaa sen näyttämökuvan niin sillä esityksellä itselläänkin on jokin kosmologia eli tavallaan mitkä ovat sen kosmoksen elementit mistä se koostuu. Sitten musta on hyvä, jos se näyttämökuva on sillälailla orgaaninen kokonaisuus, joka noudattaa kosmologiaa.

Anna: Te siis teette ritualistisen teatterin-kurssilla myös esityksiä?

Eki: Me tehdään siellä demoja. Niissä se on vähän niinkuin näkyvissä tuo asia. 

Anna: Mutta entä jos sä oot vaikka ohjaavan opettajana lopputyössä ja menet katsomaan esimerkiksi läpimenoa?

Eki: Sit varmaan niinku mä puhun sellaisista asioista kuin peruskuva tai niinku mitkä ovat esityksen peruskuvat ja mitkä on ne tavallaan perus maailmantaso. Ja jos siellä tulee jotain muita tasoja niin mitä ne sitten on. Ja se sama ajattelu on siinä näyttämökuvassa, että siinä on oltava se perustava ja mitä tulee siihen lisäksi on tavallaan lisukkeita.

Anna: Lisukkeitä päälle. No käsittelettekö te koskaan siinä vaiheessa kun harjoitukset eivät ole alkaneet, tyyliin missä kannattaisi olla katsomo vai annatko näissä asioissa työryhmän pohtia itse?

Eki: Ne saa kyllä keksiä sen ihan itse. Kyllä me pyritään mahdollisimman paljon antaa niille vapaat kädet. Varsinkin kun tekee omaa taiteellista työskentelyä. Se ideon on, että tekee omaa taiteellista työskentelyä ja sitten ne oppii omista virheistään.

Anna: Heh Oppii omista virheistään.

Eki: Sitten kun meillä on työpajoja ja tuommoisia juttuja, niin niissä kommetoidaan kärkkäästi asioita, kuten "toi vois olla paremmin" tai "tota sä voisit miettiä enemmän". Mutta omassa taiteellisessa työskentelyssä niin siinä lähinnä pyritään välttämään kriisit.

Anna: Siis nykyäänhän ei ole enää klassikoita vaan tilalla on esitys prosessissa- kurssi niin niinku se on aika pitkä se periodi niin..

Eki: Mä en oo kertaakaan ollut siinä opettajana mä en tiedä mitä siellä tapahtuu

Anna: Täh. Et oo koskaan ollut. Mä luulin, että sä oot ollu siinä opettajan. Noh sitten ei mennä siihen ollenkaan. Entä miten paljon sä puutut siihen miten valoa ja ääntä on käytetty?

Eki: Ööh. Noh hm..

Anna: Noh puuttua on vähän hurja sana siis niinku puhut sä miten konkreettisella tai abstraktilla tasolla siinä kohtaa?

Eki: Nää on musta sellaisia periaatteellisia rajauksia siinä prosessin alussa, että kuinka isossa roolissa äänet tai valot on. Se on musta sellainen paljon isompi kela. Iso päätös, mikä vaikuttaa moneen asiaan. Ja sitten vielä nämä käytännön reunaehdot, että aina ei ole valosuunnittelijaa tai äänisuunnittelijaa niin sen varaan ei kannata kauheasti laskea.

Anna: Näetkö sä sen niin, että se on aina puute vai voiko se ..

Eki: olla voimavara.

Anna: Niin, että älä panikoidu, vaikka sinulla ei olisi kaikkia mahdollisia työryhmän jäseniä

Eki: Niin voihan sen esityksen tehdä loisteputkien valossa. En mä näe mitään ongelmaa siinä.

Anna: Tai kynttilöiden heh

Eki: Heh heh niin

Anna: Saako täällä edes kynttilää polttaa missään?

Eki: Niin. Sitten periaatteessa voi itsekin tehdä ääniä ja valoja tai lavastusta. Kyllä sitä jossain vaiheessa joutuu tilanteeseen, jossa niitä joutuu itse tekemään.

Anna: Niin. Se on täysin mahdollista. .. Mua alkoi kiinnostaa nää ritualistisen teatterin-kurssin demot. Onko ne siellä metsässä mihin te ootte huomenna menossa?

Eki: Ne oli täällä koululla.

Anna: ok

Eki: Mutta ei niissä tavallaan ollut hirveästi mitään valo- tai äänimaailmaa. Ne on enemmän sellaisia muutaman lavasteen ja tilan hahmotusta. Enemmän luonnonvalon käyttöä. Mutta silti niissä se sama ajatus toistuu, että helppo niihin olisi lisätä se valo tai ääni päälle. 

Anna: Mä vaan mietin sitä, kun sä oot ohjaajana niin tarkka kaikesta niin näkyykö se myös sun opetustyössä?

Eki: Ei. En mä yritä tehdä itsestäni kopioita. Mä yritän tehdä heistä parhaita itsejään ja pysyn mahdollisimman paljon pois tieltä.

Anna: Yrität lukea tai miten sen nyt sanoisi, että onko opiskelija enemmän visuaalisen teatterin vai teksti lähtöisesti suuntautunut?

Eki: Niin joo noh toisaalta on sellaisia ohjaajaopiskelijoita, jotka haluavat oppia niinku tekstiohjausta ja sitä pitää tukea eikä vaan sitä yhtä puolta.

Anna: Ja toisin päin.

Eki: No loppupeleissä se balanssi tulee olemaan jonkinlainen, mutta hyvä on oppia sitä toistakin puolta.

Anna: Onko sun mielestä parempi prosessilla tekeminen vai ennakkosuunnittelu. Hehheh

Eki: Heheh Riippuu jutusta.

Naurua 

Eki: Riippuu jutusta ja kontekstista. Jos sä oot jossain missä on esimerkiksi helvetisti ihmisii ja jäykkä tuotantokoneisto, niin ei varmaan kannata lähteä prosessilla tekemään. Varsinkaan, jos on vähän harjoitusaikaa. Se on ihan mahdoton malli sellaiseen kuvioon.

Anna: Niin.

Eki: Toisaalta, jos sitten on pienempi työryhmä ja joustava tuotantorakenne. Mutta kyllä se liittyy myös sisältöihin.. jos sulla on valmis teksti niin kyllä mä silloin koska tavallaan se maailma on jo hahmoteltu siinä tekstissä jollain tavalla niin silloin se ennakkosuunnittelu on paljon mielekkäämpää.

Anna: Onko sun mielestä se maailman kaivamista esiin sieltä tekstistä tai?

Eki. Joo.. osittain sitä ja osittain sen tekstin suhteuttamista tähän aikaan ja paikkaan ja siihen omaan näkökulmaan. Mutta se on mahdollista tehdä kun on se yhteinen viitekehys eli se teksti, johon ihmiset voi omat ideansa projisoida. Se on ihan mielekästä tehdä ennakkosuunnittelua. Jos ei ole tekstiä valmiina niin on tosi vaikeaa tehdä ennakkosuunnittelua.

Anna: Tuntuuko susta, että opiskelijat haluaa nykyään nimenomaan tehdä prosessilla ja onko ennakkosuunnittelu tällä hetkellä ihan out?

Eki: Ne haluaa lähinnä vaan oppia.

Anna: Niin

Eki: Eli siis varmaa kumpaakin metodia olisi syytä opiskella.

Anna: Mä ehkä ajattelen, että ennakkosuunnittelu on se vanha klassinen traditio ja se pitää ehkä ensiksi osata... se traditio, että sitä pystyy rikkomaan.

Eki: No joo.. voi sen toisenkin metodin ensin opiskella. En mä näe siinä mitään ongelmaa. Se on tavallaan koulussa helpompi opetella sitä ei ennakkosuunnittelu-pohjaista, koska meillä on pienemmät työryhmät.

Anna: Ja paljon aikaa ja resursseja.

Eki: Se vaatii ehkä enemmän kokemusta se ennakkosuunnittelu myös. Siihen on aika vaikea lähteä tyhjiltään.

Kommentoin havainnoistani Suuri Näyttämö-kurssilla suhteessa ennakkosuunnitteluun sekä kysyn on ennakkosuunnittelun-kurssi vielä olemassa (on). Puhumme vanhasta raskaasta ennakkosuunnittelun-kurssista pienoismallilaatikkoineen sekä kurssin tarpeellisuudesta. Puhumme myös yhteisistä produktioista ja siitä millaista ennakkosuunnittelua niissä oli. Eki kysyy myös mikä oli näiden haastattelujen aihe ja kuvailen hänelle kahta muuta kävelyä. Kerron pedagogisesta näkökulmasta sekä toiveestani kuulla Ekin näkemyksiä nimenomaan teatterin visuaalisen puolen opettamisesta. 

Eki: Mun mielestä ihmiset on aika hereillä visuaalisesti nykyään. Niillä on paljon idiksiä visuaalisesti. Se ei ole ongelma.

Anna: Ei tarvitse puskea tai..

Eki: Enemmän ehkä ongelma on, että se kuva on platussa. Se on yksi muuttumaton kuva. Niin se on jotenkin sellaisena jämähtäneenä kokonaismetaforana siellä. Se ei tavallaan varsinkin jos se on alleviivaava.

Anna: Sen voisin vielä kysyä, että kun esitykset koululla on noissa mustissa black boxeissa niin miten paljon se tila vaikuttaa ja mitä se tuo niihin esityksiin?

Eki: Kyllä se vaikuttaa. Siellä on tietty estetiikka.

Anna: Niin. Yksi on valkoinen.

Eki: Harmaa

Anna: Harmaa?

Eki: Heh. Siitä puhutaan aina valkoisena.

Anna: Mutta, jos olisi isompi skaala erilaisia tiloja niin...

Eki: Pitäisi olla ilman muuta olla sellainen tavallaan robustinen tila. Sellainen tyhjä tehdashalli.

Anna: Eikö sellainen olisi helppo hankkia jostain naurahdus

Eki: Se on se mikä puuttuu käytännössä. Sellainen missä voisi hakata sorkkaraudalla lattiaa. Tota joka ei olisi niin herkkä kaikelle.

Anna: Tota eikä tuo ykkös studio ole sellainen missä saa kaataa vettä?

Eki: Noh sekin on vähän silleen niinku...

Anna: Siinä ja siinä.

Eki: Ja sellainen tila, missä olisi aika näkyvissä. Se on iso ongelma kun noi mustat laatikot on tollaisia ajattomia. Ne ikäänkuin sisältää sen väitteen, että voidaan olla missä tahansa ja eikä yhtään missään.

Anna: Niin olisko hyvä, jos olisi esimerkiksi joku vanha luukkunäyttämö? Tai jotain semmoista mahdollista käyttää?

Eki: No ei välttämättä sellaista, mutta jossa olisi jotain historiaa. Koska silloin sen näyttämän metafysiikka on ihan eri.

Anna: Miten kun sä olit itse koulussa silloin te olitte tuolla...

Eki: Paahtimolla.

Anna: Eikö se ollut enemmän sellainen tehdas?

Eki: Ei. Ne oli sellaisia luokkahuoneita. Ne oli matalia.

Anna: Okei. Silti siellä kuitenkin tehtiin kaikkea.

Eki: Joo siellä tehtiin kaikkea. Mutta mä tein esimerkiksi yhden esityksen sinne kulttuuritalon voimistelusaliin. Siellä oli alakerrassa sellainen missä oli puulattia ja se oli tosi hyvä tila, koska siellä oli joku sellainen henki. Siitä sai aika jännän siitä kokonaisuudesta. Meillä tehtiin tuonne kellariin joskus jotain, mutta en tiedä onko se nykyään kiellettyä. Heh heh ei siellä ainakaan ole tapahtunut mitään pitkään aikaan.

Anna: Todennäköisesti kiellettyä. Ja muistan, kun mä olin koulussa niin täällä tehtiin todella paljon niitä off-produktioita kaikkiin kummallisiin kulmauksiin mitä täältä löytyi. Nekin on ilmeisesti vähin erin alkaneet hiipumaan. Kuulin, että D-portaikossa oli joku esitys vähän aika sitten. Se on kyllä hieno tila.

Eki: Siinä mielessä ne on aika reaaliset ne mahdollisuudet täällä. Ikävällä tavalla.

Anna: Nyt on mun aika täynnä.

Eki: Hyvä.


VALOKUVAT: Anna Rouhu